Siitä on jo melkein viikko kun palasin kissalasteni luota takaisin kaupunkiin ja voi luoja sitä mylläkkää päässäni ja elämässäni mitä se on aiheuttanut. Kolmen päivän hukkaputki, sekoilua ja vieraita ihmisiä.En saa enää itsestäni otetta.Yksinäisyys ajaa minut yhä kiihkeämmin etsimään jotain mikä toisi mielenrauhan ja tasapainon (ja aivan vääristä paikoista) ja tuo sama kiihko ja epätoivo uhkaa koitua kohtalokkaaksi. Inhoan itseäni taas vähän enemmän ja arvostan vähemmän. Minä joka aina niin kovasti paasaan periaatteista hukkaan omani humalan sumentamana. Voi kunpa voisin kertoa.   

Kävin tänään puhumassa jollekkin. No, yritän sentään taas hankkia vakituisen hoitosuhteen, vaikka sitä hieman epäröinkin istuessani siellä tuntien oloni typeräksi ja vaivaantuneeksi. Yritän kokoajan vakuutella itselleni, että todella olen yrittänyt, sen verran mitä kykenen soutamaan tässä tunteiden ristiaallokossa. "Aallot lyövät rantaan, siis sinne! Nyt ne lyövät kohti kallionseinämää, yritän sinne...ja nyt laiturille, sinne, sinne!" Lopulta on niin sekaisin ja väsynyt, että ei enää välitä mitä tapahtuu. Makaa vaan ja jos jaksaa niin itkee.