Olen yksin hereillä ja kaipaan lajitovereitani. Tiedättekö miksi kissa joka hetken aikaa kehrää ja näyttää nauttivan hyväilyistä upottaa yhtäkkiä kulmahampaansa kämmenselkääsi? En minäkään, mutta omistamani sairaus käyttäytyy toisinaan yhtä arvaamattomasti. Ehkä siksi tunnenkin sympatiaa kissoja kohtaan..
Olemme olleet tietoisesti jo melkein vuoden yhteisellä taipaleella, minä ja biponi. Luulen että se on edelleenkin niskan päällä. Puhun niinkuin tämä sairaus olisi tarkoitus voittaa..onko? Ei minusta. Lähinnä ehkä oppia hallitsemaan sitä. Pelkäämään olen jo ainakin oppinut.Kun nimittäin sain vihdoin masennuslääkkeiden sijaan "oikeita nappeja" oletin, että asiat ratkeaisivat sillä. Mikä tietenkin kasasi lisää ongelmia. Esim. oletin ja oletan edelleen, että nyt minun jos koska on otettava vastuu omasta elämästäni ja pistettävä kaikki  kerralla järjestykseen.