Hei, en ole pitkään aikaan kirjoitellut tänne. Olen varmaan ollut niin hyvällä mielellä, ettei ole tehnyt mieli keikuttaa turhaan tätä venettä. Kerronpa sinulle: olen ollut ihastunut. Ihmiseen jota näen aina silloin tällöin, mutta joka ei sentään ole mikään mahdoton kaukorakkaus, haastava kylläkin. Hullaantuminen on sanoinkuvaamattoman ihana tunne ja se on hivenen turvallisempi kuin hypomania. ;) Yhtäkkiä se ikäänkuin täyttää ja tekee eheäksi siihen mennessä olleen tyhjän elämän. Valitettavasti silloin myös huomaa miten paljon turhaa aikaa on kun löytää itsensä pohtimasta uudestaan ja uudestaan henkilön seurassa viettämäänsä aikaa. "Mitä hän sanoi, mitä hän oikeasti sanoi ja miten katsoi.. jne." Onneksi kaverit tulivat hätiin passiivisuudellaan. Aloin miettiä asiaa tosissani ja a) henkilö x on aivan liian iso pala minulle haukattavaksi, sillä en edusta sen tason naista ja b) innoissani olin todennäköisesti hivenen suurennellut asioita, en usko, että hän on kiinnostunut. The end ja vailla sydänsuruja. Parasta kaikessa on, että pidän edelleen itseäni viehättävänä ja kiinnostavana naisena. Pitää vain oppia rajansa.